Elämäni kirjastot, osa 1

 

Opin lukemaan nelivuotiaana, ja sain oman kirjastokortin Jyväskylän lastenkirjastoon, kun täysin viisi. Kukaan ei kuulemma jaksanut lukea minulle niin paljon kun halusin, joten oli opeteltava itse lukemaan ja ryhdyttävä lainaamaan lisää kirjoja kirjastosta.

 

Lastenkirjasto oli Cygnaeuksenkadulla melko lähellä kotiani. Se oli matalassa rakennuksessa, johon mentiin pihan puolelta sisään ja jossa oli ikkunat myös kadulle päin. Sisään mennessä tulvahti heti nenään kirjaston tuttu tuoksu. Kirjastonhoitajien pöytä oli keskellä huonetta. Siitä vasemmalla eli pihan puoleisessa osassa olivat lastenkirjat ja oikealla oli nuortenosasto. Tädit pitivät huolta siitä, etteivät lapset lainanneet nuorten puolelta. Kadunpuoleisten ikkunoiden luona oli muistaakseni pöytiä opiskelua varten.

 

Lastenosastolla kuvakirjat olivat etualalla ikkunoiden alla pyöreiden lukupöytien takana ja muut kirjat hyllyissä, joiden päädyt olivat ovea kohti. Tietokirjat olivat takaseinällä. Kirjahyllyjen päädyssä oli siirrettävä puinen koroke, jolla oli pitkä pystysuora varsi – sen avulla saattoi ylettyä ylähyllyille asti. 

 

Muistan vieläkin joidenkin kirjojen sijaintipaikan hyllyssä. Marian pieni aasi oli lähellä hyllyn päätyä ikkunanpuoleisimmassa hyllystössä. Lainasin ja luin sen varmaan kymmeniä kertoja. Samoilla tienoilla mutta alahyllyllä olivat Aarteiden kirjat, jotka sisälsivät paljon mitä erilaisimpia tarinoita ja runoja. Pelottavin ja samalla kiehtovin oli satu noita Pomperipossasta. Monta kertaa tuli lainattua myös Milli-Molli-kirjat, jotka kertoivat englantilaisesta pikkutytöstä. Mieleeni on jäänyt se, kuinka Milli-Molli odotti isotätiä vierailulle ja mietti, kuinka isotäti edes mahtuisi nojatuoliin istumaan. Milli-Mollin hämmästykseksi isotäti olikin aivan pieni eikä edes täyttänyt tuolia kokonaan. Tärkeää oli, että tarinat päättyivät onnellisesti. Silloin niihin saattoi uppoutua kaikessa rauhassa ja myös pelätä turvallisesti: kaikki päättyy kuitenkin hyvin.

 

Kävin kirjastossa usein, joskus jopa monta kertaa päivässä. Sain kirjat nopeasti luettua, joten piti mennä palauttamaan ne ja lainaamaan lisää.

 

Kirjastokortti oli keltainen. Vuoden vaihduttua alaosassa olevaan ruudukkoon leimattiin uusi vuosiluku. Minulla ensimmäinen leima oli 65, koska olin saanut kortin vuonna 1964. Kun muutimme toiseen kaupunginosaan vuoden 1969 alusta, sain kirjastokortin lähimpään eli Kypärämäen kirjastoon, ja se kortti oli punainen. Se kirjasto oli aika pieni, erään talon toisessa kerroksessa, mutta sieltä löytyi eri kirjoja kun lastenkirjastosta ja se oli muutenkin uteliaisuutta herättävän erilainen.

 

Käytin samoihin aikoihin myös koulukirjastoamme, joka sijaitsi Cygnaeuksen kansakoulun kivijalassa. Sinne laskeuduttiin kiviportaita takapihalta. Kirjastossa tuoksui ihanasti vanhoille kirjoille, ja se oli ahdas ja täynnä kirjoja ja lainaajia. Kirjastonhoitajana oli ystävällinen ja mukava opettaja Pentti Teno. Sieltä muistan erityisesti pienet, paksusivuiset kirjat Hipsuvarvas ja Nököhammas sekä Hipsuvarvas autoilla saarella. Varmaankin luin ne alimmilla luokilla ollessani.  Lainasin sieltä myös Viisikkoja, Tiina-kirjoja sekä Seikkailu-sarjaa (Seikkailujen meri, Seikkailujen saari ym.). Koulukirjastosta saattoi löytää vanhoja kirjoja, joita ei ollut muissa kirjastoissa. Mahdoinkohan ihastua Jennings-sarjaankin siellä? Ja sairaanhoitaja Ursulaan – vai olikos hän lentoemäntä?

 

1970-luvun alussa rakennettiin kotimme lähelle uusi Kortepohjan kirjasto. Se oli moderni valkoinen rakennus ostarin, päiväkodin ja seurakuntakeskuksen vieressä. Siellä oli heti oven lähellä  oikealla lehtilukusaliosa, sen jälkeen oikealla lastenosasto ja vasemmalla aikuisten. Kirjastovirkailijoiden alue oli keskellä. Äärimmäisenä vasemmalla oli lukusali valkomustaraidallisine tuoleineen. Siitä kirjastosta muistan erityisesti dekkareiden sijainnin. Taisin elää siellä asioidessani Agatha Christie –vaihettani. Muitakin SaPo-sarjan dekkareita tuli luettua. Sieltäköhän lainasin myös Sunneva-kirjat, joiden haju on jäänyt lähtemättömästi mieleen? Oppikoulukavereiden suosituksesta tuli luettua myös Scottin Ivanhoe, Tuulen viemää, Jalna-sarja sekä Burroughsin Mars-sarja.

 

Elämäni kirjastot, osa 2

 

Opiskelijana, muutettuani kotoa pois, aloin käyttää pääkirjastoa, joka niihin aikoihin sijaitsi viehättävässä punatiilitalossa Lounaispuiston vieressä. Rakennus on muistaakseni aiemmin ollut viljamakasiini. Pääkirjastossa oli tunnelmaa! Keskellä kirjastoa olivat leveät portaat yläkertaan ja parville, joiden seinämät olivat täynnä hyllyjä ja kirjoja. Ylimmille ulottuakseen piti käyttää puisia siirreltäviä rappuja. Myös tästä kirjastosta mieleeni on jäänyt sen autenttinen ”kirjaston tuoksu”. Vanha pääkirjasto on mielikuvissani se Oikea Kirjasto.

 

Opiskellessa tutuksi tuli myös yliopiston kirjasto, joka oli siihen aikaan melko uusi tasakattoinen tiilirakennus kampusalueen reunalla, lähellä vanhaa pääkirjastoa. Sen sisustuksessa oli käytetty voimakkaita värejä kontrastina valkoisille seinille: mustavalkoraidallisia tuoleja sekä keltaisia ja kirkkaanpunaisia elementtejä. Yliopiston kirjastosta ovat parhaiten jääneet mieleen kahvila (!), lukupaikat (sermien eristämiä vastakkaisia pöytäpaikkoja, joissa saattoi nähdä vastapäätä istuvan jalat), sekä tiedonhaun opettelu. Tenttikirjat haettiin sieltä, samoin aineistoa seminaaritöihin. Yliopiston kirjasto ei ollut minusta kovin viihtyisä vaan pikemminkin kolkko vaikkakin moderni. Parasta olivat opiskelukaverit, joita siellä saattoi tavata.

 

Jossakin vaiheessa kotikaupunkiini rakennettiin uusi, uljas pääkirjasto. Se on  huomattavasti isompi kuin vanha ja tunnelmaltaan aivan toisenlainen, nykyaikainen. Se vastasi uuden ajan vaatimuksia monitoimitiloineen ja tekniikkoineen ja oli myös liikuntaesteisille sopivampi.  Kirjastossa on muistaakseni kolme maanpäällistä kerrosta ja maan alla varmaan varastoja. Hyvin toimivalta ja tilavalta se vaikutti ainakin silloin, muutama vuosikymmen sitten. Kirjaston yhteydessä on myös työväenopisto.

 

Helsinkiin muutettuani kävin kotikaupunkivierailuilla usein pääkirjastossa lukemassa päivän Hesarin. Sitä joutui usein odottelemaan, koska lehtiä oli vain pari kappaletta ja kiinnostuneita lukijoita paljon. Nykyisin siellä ei tule juurikaan käytyä, kun lehdet voi lukea omalta tietokoneelta. Kopiokonetta taisin kerran siellä käyttää kesäaikaan. Jos olisi paljon aikaa, olisi kiehtovaa viettää siellä vaikka kokonainen päivä katselemassa ja lueskelemassa.

 

 

Elämäni kirjastot, osa 3

 

Kun muutin Helsinkiin, pääsin tutustumaan moniin uusiin kirjastoihin. Ensimmäinen lähikirjastoni oli Käpylän kirjasto. Se oli oikein viihtyisä. Käytin välillä myös Vallilan pientä modernia kirjastoa, joka oli työmatkareittini varrella. Työpaikkaa lähinnä oli Rikhardinkadun kirjasto, joka myös vastaa mielikuvia Oikeasta Kirjastosta.

 

Niihin aikoihin avattiin myös Helsingin uusi pääkirjasto, joka oli sijoitettu keskustan ulkopuolelle Pasilaan – suuri virhe, kuten myöhemmin kävi ilmi. Kirjastossa oli ja on hyvät, monipuoliset kokoelmat kirjoja, musiikkia, lehtiä ym. ja asioiminen on helppoa. Ainoat ongelmat ovat sijainti (olenpa asunut missä tahansa, lähes aina sinne on pitänyt matkustaa kahdella eri kulkuneuvolla) sekä  ajoittainen kahvilan puuttuminen (kirjasto on kaukana kaikesta, siellä aina tulee nälkä eikä lähistöllä ole kahviloita).

 

Seuraavan kotini lähin kirjasto oli Munkkiniemessä. Sekin oli ihan mukava paikka, tosin vähän syrjässä minun kodistani ja vähän pieni. Mieleeni ovat jostakin syystä jääneet vain viherkasvit oven lähettyvillä ja jonkinasteinen ahtaus.

 

Seuraavan muuttoni jälkeen kirjasto oli tosi lähellä: parin sadan metrin päässä olevan koulun päädyssä. Pian alettiin kuitenkin rakentaa uutta kirjasto-kulttuurikeskus-nuorisotalokompleksia, joka sai myöhemmin nimekseen Kanneltalo ja johon oli kävelymatkaa kahdeksan minuuttia. Se oli hyvin toimiva, mukava kirjasto. Siellä olisi ollut kahvilakin, mutta kodin lähellä sille ei minulla ollut juuri tarvetta. Sen sijaan konserttisalissa tuli käytyä kuuntelemassa kiinnostavia konsertteja silloin tällöin. Kerran kävin myös kirjallisuusillassa, joka oli mielenkiintoinen. Aihe ja vierailija kyllä ovat unohtuneet.

 

Nykyinen lähikirjastoni Pitäjänmäki ei ole kovin lähellä vaan puolen tunnin kävelymatkan tai muutaman minuutin bussimatkan päässä. Kaupungin säästöpaineiden takia se on vähän väliä lakkautusuhan alla, vaikka se on lähikaupunginosien ainoa ilmainen julkinen tila. Täällä ei ole asukastaloja tai muita yhteisöllisiä kokoontumispaikkoja. Kirjaston seinällä  on ilmoitustaulu ja sen lähellä esitepöytä, joilta voi löytää vinkkejä paikallisista tapahtumista ja esitteitä kulttuurimenoista.  Lähikirjastoni on toimiva, viihtyisä ja sopivan kokoinen. Valikoima ei ole suuren suuri, mutta harvoin tulee varta vasten lähdettyä mihinkään muuhun kirjastoon, kun haluamansa kirjan saa kätevästi tilattua lähikirjastoon. Joskus palautan lainat johonkin muuhun kirjastoon, joka osuu reitille sopivasti.  

 

Kirjastot osana elämää (4)

 

Kirjasto on aina ollut minulle paikkana todella tärkeä, suorastaan elintärkeä. En ymmärrä niitä, joiden mielestä kirjastomäärärahoista voidaan aina säästää ja lähikirjastoja lakkauttaa.

Kirjasto lisää ihmisten tasa-arvoisuutta, kun jokaisella on mahdollisuus päästä tiedon ja virkistyksen lähteille ilmaiseksi – siis yhteisten varojen turvin. Se voi olla myös rauhan tyyssija niille, jotka syystä tai toisesta eivät voi olla kotonaan, esimerkiksi vaikeita kotioloista tuleville lapsille ja nuorille tai yksinäisille aikuisille, joita oman kodin seinät alkavat ahdistaa. Kirjastossa voi olla huomaamattomasti muiden ihmisten joukossa. Kirjastossa voi myös avartaa elämänpiiriään ja sieltä voi kantaa kotiin tuulahduksia muista maailmoista.   

 

Nautin myös kirjastojen hiljaisuudesta, joka valitettavasti joissakin paikoissa alkaa olla historiaa. En kaipaa hälinää enkä taustaääniä, joita on muualla riittävästi. On hyvä, että on edes yksi rauhan tyyssija, jossa saa keskittyä kirjoihin, lukemiseen ja niistä syntyviin omiin ajatuksiin. Kunpa kirjastot kaikenlaisten monitoimihankkeiden keskellä säilyttäisivät omaleimaisuutensa niin, että niistä edelleen löytyisi hiljaisia alueita ja ajattelun rauhaa.