Mahtavaa, kun on loma. Olin neljä yötä lapsuudenkodissani  ja kävin joka päivä vanhempien luona palvelutalossa. Kolmena päivänä hiihdin lähimaastossa - viimeinkin etelän
kahden lumettoman vuoden jälkeen! 
 
Tällä kertaa oli mukava käydä vanhempien luona. Äitikin on jo aika hyvin sopeutunut uuteen tilanteeseen, vaikka hän totesikin, että kotiin on ikävä kaiken aikaa. Palvelutalosta on kuitenkin jo löytynyt monta mukavaa asiaa: toimintatuokioita, sauna, lämmin lattia, turvaranneke, valmiit ruuat... Äiti oli päässyt jopa maanantaina ulkoilemaan hetkeksi. Tutun lankapuhelimen saaminen käyttöön oli myös tärkeää. Äidillä on tunne, että hän voi soittaa jollekin, jos haluaa. On eri asia, pystyykö hän enää siihen, vaikka tein puhelinnumerolistankin viereen, mutta tunne siitä, ettei ole ihan pussissa, auttaa paljon. Huomaan, miten Alzheimerin taudissa tärkeätkin asiat menettävät kiinnostavuutensa ja aloitekyky katoaa. Sitä on terveen vaikea ymmärtää. 
 
Isäkin vaikuttaa tyytyväiseltä sikäli kun sitä pystyn tulkitsemaan. Päivät ovat erilaisia: joskus hän on pirteämpi, toisinaan taas väsynyt ja torkahteleva. Välillä hän pystyy aika hyvin syömään itse, välillä on syötettävä, kun ei käsi jaksa nousta suuhun asti. Hoitajien apua tarvitaan lähes kaikissa toimissa.
Isä ei pysty enää paljon puhumaan, mutta hänen katseestaan voin välillä lukea, mitä hän ajattelee. Hän katsoo minua välillä niin rakastavasti ja ihaillen, että sydämeni on pakahtua!
 
Vein äidille ja isälle joka päivä herkkuja syötäväksi. Hyvin maistuivat - itse kullekin meistä. :-). Laskiaispullia, täytekakkua, tiramisua... Isä saa palvelutalossa vain mössöruokia (kuulemma sairaalan suosituksen mukaan), mutta minä tarjoilin kyllä laskiaispulliakin paloiteltuna. 
 
Isälle tein "puuhapakin", sillä olen huomannut hänen mielellään järjestelevän pöydällä olevia pyyheliinoja ym. Se on läpinäkyvä muovilaatikko, jossa on erilaisia kangas- ja nahkatilkkuja. Minulle itselleni niillä on tunnearvoa, sillä muistan hyvin, millaisia vaatteita vanhemmillani kustakin kankaasta oli 60-luvulla. Siihen aikaanhan vielä teetettiin vaatteita ja tilkut sai mukaansa. Äiti on sota-ajan kokeneena säilyttänyt paljon kaikkea, "jota vielä joskus voi tarvita", joten saatan löytää muitakin "aarteita", kunhan ehdin penkoa varastoja. Isä mieltyi sinisävyisen paksuhkon verhon alareunasta leikattuun kappaleeseen, jossa on päärme reunassa. Sitä hän taitteli ja ikään kuin suunnitteli jotakin. Minusta hän vaikutti hyvin ilahtuneelta sen saamisesta! 
 
Tapasin palvelutalon muuta kuin hoitohenkilökuntaa, kun ensi kertaa pääsin paikalle arkipäivänä virka-aikaan. Sain monta asiaa järjestykseen. Huomasin myös, että heti alkaa tapahtua, kun omaiset ottavat yhteyttä! Molemmille vanhemmille aloitetaan liikunnallinen kuntoutus, apuvälineitä kokeillaan, isän hammashoitomahdollisuutta selvitetään, äiti saa tarvittaessa kipulääkitystä... 
 
Olen niin onnellinen vanhempien palveutalopaikasta! Muistutin äidillekin, että he ovat tosi onnekkaita. kun pääsivät palvelutaloon juuri nyt, kun isän kunto ei enää sallinut sairaalasta kotiin pääsyä. Nyt he saavat olla yhdessä niin kuin ennenkin - jo 58 vuoden ajan! Nyt ei myöskään tarvitse olla koko ajan sydän syrjällään huolesta vanhempien suhteen.  Jos tapahtuu jotakin yllätttävää, hoitajat ovat napin painalluksen päässä - tai jos siihen ei kykene, turvalattiakin antaa hälytyksen tavallisuudesta poikkeavasta liikkumisesta tai kaatumisesta. Hoitajat käyvät hakemassa syömään ja tuovat takaisin. Joku käy siis katsomassa muutaman tunnin välein, että kaikki on hyvin. Isän luona käydään myös öisin.
 
Hesarissa ja muissakin lehdissä on ollut järkyttäviä juttuja vanhustenhoidon tilasta Suomessa. Kotona pitää pärjätä yksin kotihoidon piipahdusten avulla, vaikka muisti ja liikuntakyky olisivat mennyttä tai olisi jo saattohoitokunnossa. Juuri sellaista oli äidinkin elämä ennen palvelutaloa. Kunpa tämä hyvä vaihe kestäisi pitkään!