Luettuani Kirsti Ellilän kirjan Ristiaallokkoa, jossa konservatiivipappi Aulis kipuilee virkakäsitysasiassa ympäröivän yhteiskunnan kanssa, tulin ajatelleeksi, kuinka tiukassa istuvat ”isien perinnäissäännöt” eli se, mihin on lapsena opetettu uskomaan. Varsinkin se, mikä on sallittua, mikä kiellettyä. On toki hyvä, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan ja opettavat, mikä on oikein ja mikä väärin, sillä nykyään sekään ei enää ole itsestäänselvyys. Ilman rajoja kasvaneista lapsista tulee usein kovin onnettomia, kun heidän on vaikea hyväksyä yhteiskunnan sääntöjä. Eri aikakausina saattaa kuitenkin olla kovinkin erilaisia tulkintoja siitä, miten pitää toimia. Maailma muuttuu huimaa vauhtia ja tulkinnat sen mukana.

 

Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani suuri kiistakysymys oli se, saako pyhänä tehdä käsitöitä vai ei. Meillä sunnuntai oli ehdottomasti lepopäivä, mikä sinänsä oli erittäin hyvä asia. Asia kärjistyi kuitenkin osaltani siihen kysymykseen, mitä pyhänä sai tehdä, mitä ei. Sen ymmärsin ja hyväksyin, ettei siivottu eikä tehty raskasta työtä. Mutta entä käsityöt? Koulusta tuli milloin mitäkin neuletta ja virkkuuta kotitehtäväksi, koska olin niissä hidas ja huono, mutta minulla olisi ollut harrastusten takia aikaa niiden tekemiseen vain sunnuntaisin. Silloin käsityöt olivat kuitenkin selkeästi syntiä ja kiellettyjä, koska ne luokiteltiin työksi. Yritin perustella, että ne olivat minulle harrastus, koska minä en todellakaan tehnyt niitä työkseni, mutta se ei auttanut mitään. Näin jälkeenpäin ajatellen huvittaa myös se, että itse asiassa käytin arki-illat kaikenlaisiin seurakunnallisiin harrastuksiin: tyttökerhoihin, isoiskursseihin, vammaisten avustamiseen jne.   Muiden läksyjen tekemistä ja esimerkiksi kokeisiin lukemista ei pidetty työnä, joten sitä sopi harrastaa myös sunnuntaisin, mutta nimenomaan käsityöt olivat kauhistus.

 

Uskon, että tiukat raamit tässä asiassa johtuivat vanhempieni menneisyydessä saamista opetuksista: edellisille sukupolville käsityöt olivat olleet puhdetyötä. Sunnuntaisin tehtiin pakolliset navettahommat, mutta muuten yritettiin levätä ja pyhittää päivä pääasiassa hartaudenharjoitukselle ja ehkä sukulaisten tapaamiselle.

 

Kannatan edelleen lepopäivän pyhittämistä hartaudenharjoitukselle, levolle ja virkistykselle, mutta tulkintani on toisenlainen kuin edellisen sukupolven. Työuupumuksen kanssa kipuiltuani olen ymmärtänyt, että ihmisellä pitää olla ainakin yksi päivä viikosta vapaana arkityöstään. Niinpä pyrin hoitamaan työasiat työpäivinä ja lauantaisin ja olemaan sunnuntaisin vapaa. Niin vapaa, että voin vaikka istua neulomaan sukkaa!