Vasta nyt näin ranskalaisen elokuvan, jota on paljon kehuttu: Jumalista ja ihmisistä (Des hommes et des dieux, ohjaaja Xavier Beauvois), joka valmistui 2010. Se kertoo Algeriassa Atlas-vuoristossa olevansa trappistiluostarista, jonka veljet elivät hyvässä yhteisymmärryksessä läheisen  kylän asukkaiden kanssa. Itse asiassa luostari mahdollisti kylän olemassaolon, sillä veljet auttoivat asukkaita terveydenhoidossa ja paperiasioissa. Kyläläiset olivat muslimeja ja munkit kristittyjä, mutta molemmat kunnioittivat toistensa vakaumusta. Luostarin johtaja veli Christian tutki myös Koraania ja ajatteli, että molemmilla oli sama jumala.

Elokuva kertoo tositapahtumista vuonna 1996, kun aluetta alkoivat terrorisoida islamistisissit. Veljien kutsumus joutui koetukselle ja kukin alkoi miettiä suhtautumistaan tilanteeseen: lähteäkö pois, niin kuin viranomaiset kehottivat, vai jäädäkö paikoilleen kyläläisten tueksi ja toteuttamaan kutsumustaan sillä paikalla, mihin on asetettu. Elokuva kuvaa nimenomaan sitä kamppailua, jota veljestö kävi osatakseen päättää, mitä tehdä. Jäämisessä oli väkivaltaisen kuoleman riski. Kukin veli pohti ankarasti kutsumustaan ja sitä, mikä olisi oikea ratkaisu. Lopulta kaikki päättivät jäädä, nekin, jotka olivat aluksi olleet lähtemisen kannalla.

Lopputulos on surullinen: eräänä yönä terroristit hyökkäsivät ja vangitsivat veljet. Lopulta heidät teloitettin. Kaksi veljistä onnistui piiloutumaan vangitsijoilta, ja he jäivät henkiin. Lopputekstien mukaan toinen kuoli vasta vuonna 2008 ja toinen elää edelleen noin kahdeksankymppisenä.    

Elokuva oli rauhallisuudessaan ja pohdiskelevuudesssaan vaikuttava. Musiikkina olivat veljien laulamat messulaulut. Maisemat olivat kauniita ja tunnelma kiireetön. Painostava, jännittynyt tunnelma tiheni, kun saatiin huolestuttavia tietoja ulkomaailmasta. Vaikuttava huipennus oli ilta, jolloin lääkäriveli Luc toi kaksi viinipulloa ja kasetin, jolta hän soitti musiikkia Joutsenlammen alusta. Musiikkivalinta oli mielestäni outo, mutta tilanne kuvasi hyvin surumielistä jäähyväistunnelmaa, kun lopun lähestyminen oli jo aavistettavissa.   

Pidin elokuvasta, vaikka en aikanaan mennytkään sitä elokuvateatteriin katsomaan, kun arvelin liian traagiseksi minulle, joka en kestä liian vaikuttavia elokuvia. Nyt sen kuitenkin katsoimme ystävien luona, ja kyllä kannatti. Se ei ollut ns. elämää suurempi elokuva, mutta se oli hyvä. Ei ahdistanut mutta sai miettimään kutsumuksen olemusta ja pohtimaan tilannetta, jolloin kutsumus todella joutuu koetukselle.  Suosittelen sitä sellaisille katselijoille, joille sana kutsumus on tuttu ja jotka pitävät muista kuin toiminta- ja hömppäelokuvista. Ikäraja näytti olevan toisissa tiedoissa K12, toisissa K13. Luulen, että tarina avautuu paremmin aikuisille kuin ihan nuorille.