Ensimmäistä kertaa hiihtämässä tänä talvena, vaikka lunta on ollut hämmästyttävän aikaisin ja paljon.

Syynä on ensinnäkin se, että aurinko laskee aina ennen kuin ehdin töistä kotiin. Viikonloppuina on ollut muuta pakollista ohjelmaa. Toinen ongelma on se, että nykyisen kotini lähellä ei ole latuja. Aiemmin pääsin muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen yhdysladulle ja sitä myöten paremmille reiteille. Nyt joudun kävelemään useita kilometrejä tai menemään bussilla tai autolla ladun varteen. Kurjaa!

Tänään kuitenkin päätimme uhmata naapurikaupungin rakennusprojektia ja mennä sukset kainalossa läheiseen metsään työmaa-alueelle (pääsy kielletty) katsomaan, pääsisikö sitä kautta vielä johonkin.  Ja onnistuimme lopulta muutaman kaivannon ylitettyämme: löytyi metsäpolkuja, joita saattoi hiihtää. Koiranulkoiluttajat niitä olivat tallanneet kielloista välittämättä. Niinpä hiihtelimme polkuja pitkin espoolaisissa metsissä, kunnes keskellä metsää polku muuttui laduksi! Kävelijät pikku koirineen eivät olleet jaksaneet niin kauas. Mahtavaa oli metsässä suksilla liikkua, vaikkei ihan tavallisesta sivakoinnista polulla oikein voikaan puhua.

Hiihtäminen on lempiurheilulajini. Muita ei sitten taida ollakaan, vaikka tiedän, että liikkuminen olisi välttämätöntä. En vain osaa enkä ehdi. Enkä pimeässä yksin välttämättä uskallakaan. Hiihtämään on kuitenkin päästävä pian uudestaan. Ehkäpä kahden viikon päästä on taas aikaa ja päivänvaloa riittävästi.