Lähdin kävelylle. Teki mieli metsään. Meiltä ei kovin helposti oikeaan metsään pääse, kun on isoja teitä ja rakennettua ympäristöä joka puolella, mutta muistin naapurikaupungin puolella erään mahdollisen polunpään, johon olimme hiihtoretkeltä tullessa osuneet talvella. Sinne.

Polku löytyi, vaikkakin hiukan epäilyttävän näköisenä: kosteaa, mutaista, isoja saniaisia. Päätin kuitenkin mennä katsomaan. Hiukan kauempana alkoikin näyttää tosi mukavalta ja polku johdatti syvemmälle metsään. Lähistöllä asuvia koiranulkoiluttajia on varmaan tälllaisista poluista kiittäminen. Alkumatkasta ohitin naistenpyörän, joka oli asetettu puuta vasten nojaamaan. Arvelin omistajan olevan sienessä lähistöllä.

Polkuja risteli metsässä yllättävän paljon, ja risteyksissä oli aina valittava, mihin lähtisi seuraavaksi. Ensimmäinen lenkki toi sellaisen kadun päähän, johon olin kerran pyöräillyt ja huomannut umpikujaksi. Käännyin nyt takaisin metsään, kun kerran tiesin, missä olin. 

Kuljin määrätietoisesti ja melko ripeästi syvemmälle metsään. Seuraava maamerkki oli autio tietyömaa, johon yhtäkkiä putkahdin. Tämäkin metsä siis uhrataan liikenteelle ihan pian. Käännyin toisaalle, mielestäni itään päin. Auringon suunnan olin unohtanut panna mieleeni ja suuntavaistonikin on melko kehno, mutta arvelin, ettei eksymisen vaara ole kovin suuri, kun on kaupunkialueita ympärillä. Sitten alkoi polkujen risteyksiä tulla ihan yhtenään. Käännyin vaistonvaraisesti aina jonnekin suuremmin miettimättä, mutta yhtäkkiä tuli mieleen, että tällä tavalla varmaankin johdutaan kulkemaan ympyrää, kun ollaan eksyksissä. Oikea polvi alkoi myös muistutella itsestään ja jano yltyi. Matkalle osui liukkaita sammaleisia kallioita ja niljakkaita puunjuuristoja. Entä jos minulle sattuisi jotakin? Milloin minut löydettäisiin? Miten osaisin kertoa sijaintini, jos pitäisi pyytää puhelimitse apua?

Sitten tuli ensimmäinen vastaantulija: kolmea muovikassia kantava vanhempi mies. Jotenkin ei tehnyt mieli kysellä häneltä, missä mahdoin olla. Siinä samassa näin loittonevan miehen selän toisaalla, sähkölinjalla. Saattoi olla ensimmäisen miehen kaveri menossa toiseen suuntaan. Lisäsin vauhtia. Polku ensin leveni, sitten muuttui mutaiseksi ja kapeni. Parissa kohdassa vesi oli vallannut koko väylän ja piti kiertää kauempaa. Mietin kuitenkin, että kaikki polut vievät johonkin. Nyt piti ottaa selvää sitä, mihin juuri tämä kulkemani polku vei.

Seuraavassa risteyksessä valitsin sen suunnan, joka tuntui vievän kotiin päin. Aurinko tosin oli hiukan oudolla suunnalla ajatellen kodin ikkunoita, mutta minulla onkin ollut vaikeuksia hahmottaa talomme ja katumme ilmansuuntaa. Ajattelin tamperelaista kadonnutta Karoliinaa. Oliko hän tällä tavalla harhaillut jossakin tuntemattomassa metsässä? Yöllä pimeässä? Minullahan ei ollut mitään hätää, mutta hänen on täytynyt olla todella hädissään, varsinkin jos hän pakeni jotakuta.   

Sitten alkoi kuulua liikenteen huminaa. Päätin suunnata sitä kohti. Juuri ennen kuin ohi vilahtelevia autoja alkoi näkyä huomasin miehen, joka kulki pitkin metsää eikä polkuja pitkin. Hän varmaankin poimi sieniä. En jäänyt häntäkään jututtamaan, vaan kiiruhdin tietä kohti uteliaana tietämään, minkä väylän varteen olin tulossa. Polku kääntyikin lopulta kulkemaan pitkin tien vartta, ja sen ja autoväylän välissä oli verkkoaita. Sitten viimein jokin rakennelma: aita ja katoksia. Olin tullut meiltä parin kilometrin päässä sijaitsevan puutarhamyymälän taakse! Polku loppui aitaan, mutta sain kuljettua aidan reunaa myymälän pihalle. Ja kun nyt siellä kerran olin, meninkin ihailemaan syksyn kukkaloistoa. Lopulta ostin mukaani ihastuttavan oranssinhehkuisen krysanteemin - onneksi osui olemaan seteli anorakin taskussa.

Niinpä sitten kävelyretkeni lopuksi kuljin päällystettyä tietä pitkin krysanteemi paperikassissa keikkuen kohti kotia. Oli kuljettava siksakkia kadun puolta jatkuvasti vaihtaen, koska tie on mutkikas eikä siinä ole edes pientareita. Vasemmalle kääntyvissä tiukoissa mutkissa olisi vaarallista osua auton kanssa nokakkain. Sääliksi käy lapsia, jotka joutuvat sitä pitkin kulkemaan kouluun. Aikuinen voi vaihtaa puolta suhteellisen turvallisesti kuusi seitsemän kertaa, niin kuin minä teen, mutta lapsille jokainen tien ylitys on yhtä lailla riski kuin osuminen auton eteen mutkassa.

Kotona etsin krysanteemille paikan, venyttelin hiukan lihaksia ja tarkistin, ettei vaatteissa tai hiuksissa ollut hirvikärpäsiä. Kaikki hyvin. Nyt on päivän kuntoliikunta suoritettu ja voin hyvällä omallatunnolla ottaa loppupäivän rennosti. Aurinko paistaa edelleen ja maailma on kaunis!