Oi ihanuutta, kun työviikon jälkeen pääsee maalle!

Perjantai-illan kaameasta ruuhkasta (myöhemmin selvisi, että kyse oli Luukissa järjestetystä festivaalista) Armaani pujotteli kätevästi eroon pikkukatuja pitkin, ja pitkä mökkimatka alkoi taas kerran. Ennätin matkalla lukea lehden, korjata lähtötasotestejä ja ottaa nokkaunet. Perille ennätimme onneksi jo ennen auringonlaskua.

Aamulla menin heti aamu-uinnille. Tänä kesänä en ole monta kertaa siihen kyennyt, kun on ollut aina niin viileä vesi. Nyt se oli virkistävää ja ihanaa. Aamiaiseksi oli sen jälkeen mm. pekonia ja munia, ja sillähän käynnistyy päivä aina mainiosti. Sekin oli mahtavaa, että nukuin tarpeeksi ensimmäistä kertaa töiden alkamisen jälkeen. (Mitä siitä, että heräilin yöllä monta kertaa. Onnistuin  tällä kertaa nukahtamaan aina uudelleen.)

Tänään olimme vattuja poimimassa sukulaisten kanssa ja sitten heillä kahvilla. Valloittavat vejenpojat olivat taas kerrassaan mainioita. Kummipoika 1 v. on löytänyt kirjojen ihmeellisen maailman. Hienoa!

Mökille palattuamme ryhdyin keräämään mustia viinimarjoja, mutta sade yllätti. Oli pakko jättää homma kesken. Vattumetsässäoli ollut hellettä, mutta nyt taisi viilentyä hiukkasen.

Sitten näin jotakin aivan tavattoman kaunista: mahtavan kaksoissateenkaaren, joka kaareutui mökkijärvemme ylle. Uskomattoman hieno! Kaari oli niin iso, ettei se mahtunut valokuvaankaan kokonaisena. (Laittaisin osastakin kuvan tänne, jos osaisin, mutta kameran USB-piuha on kadoksissa, enkä ole varma muutenkaan, osaisinko.) Hiukan aiemmin olin katsellut hämmästyneenä järvenselälle ulottuvaa kaarevaa koivunsiemenlauttaa, joka siirtyi tuulen mukana rannan tuntumasta keskelle järveä. Kuikkaperhe uiskenteli tyynesti sen vieressä. Ennen sadetta olin myös ihmetellyt ropinaa marjapensaissa, kunnes tajusin, että tuuli pudotteli suuria määriä koivun siemeniä pensaisiin ja niskaani ennen vesisateen alkamista.  

Voi miten ihanaa olisi, jos voisi olla täällä pitempään. Luonnossa tapahtuu koko ajan kaikenlaista mielenkiintoista. Viikonloppu on mökillä aina liian lyhyt, ja ties milloin pääsemme tänne seuraavan kerran. Toivottavasti kerran syksyn aikana kuitenkin.  Miksi kesä on Suomessa niin lyhyt? Miksi ihmisen elämä on myös niin lyhyt? Syys lähestyy sekä luonnossa että omassa elämänkaaressa.

Jos elämä on jotakin opettanut, niin mm. sellaista, että kannattaa nauttia pienitä hetkistä. Nuorena nautinnot olivat erilaisia. Päivät tuntuivat loputtomilta, ja tekemiset seurasivat toisiaan. Nyt on kerrassaan nautinnollista, jos ei ole kiire mihinkään, vaan voi vain olla hetkessä läsnä ja aistia sen koko olemuksellaan. Toimiessaankin voi tuntea onnea omasta läsnäolostaan juuri tässä juuri nyt. Koin yhden onnenhetken istuessani tuvan rappusilla pesemässä juuri maasta nostettuja perunoita sadevedellä. Se oli vain niin ihanaa. (Ahvenfileiden, salaatin ja valkoviinin kanssa ne myös maistuivat myöhemmin varsin makoisilta...)

Ihanaa on elää.