Tänä syksynä on tullut monta odottamatonta kuolinviestiä. Osa on ollut julkisuudesta tuttujen tai kauan sitten tavattujen ihmisten, osa läheisempien.

Eniten on hiljentänyt vastikään tapahtunut Jarmo Papinnniemen kuolema. Hän oli kirjallisuuden monitoimimies, mm. Parnasson päätoimittaja, ja vasta 44-vuotias. Mikä järkytys perheelle ja ystäville! Olin odottanut tämänvuotisia Helsingin kirjamessuja ja sitä, kuinka taas kenties saan kuulla Papinniemen haastattelevan jotakuta kirjailijaa. Hän oli tavattoman hyvä haastattelija ja jäi kerrasta mieleen esikoiskirjailijahaastattelusta joitakin vuosia sitten. Parnasso muuttui hänen käsissään kiinnostavaksi lehdeksi, josta löytyi aina mielenkiintoista luettavaa. Kirjapiirissämme havaitsin, että olin ainoa, joka ei henkilökohtaisesti tuntenut Papinniemeä. Kaikilla muilla paikalla olleilla oli henkilökohtaisia, hyviä muistoja hänestä.

Toinen tämän syksyn lähtijä, jonka kuolema ei samalla lailla yllättänyt mutta herätti kylläkin monia muistoja, oli runoilija Anna-Maija Raittila. Hänen vaikutuksensa Suomen kirkkoon on ollut valtava: runot, runokäännökset, virret, hiljaisuuden aatteen ja Taizé-hengen tuominen Suomeen, idealismi ja innostuneisuus, jotka olivat hänelle niin tyypillisiä. Niin vaatimattoman oloinen hän oli ulkonaisesti ja niin rikas ja herkästi haltioituva sisäisesti. 

Muutaman kerran osuin Anna-Maija Raittilan kanssa samaan tilaisuuteen. Kerran hän meitä nuoria opiskelijoita kehotti (muistaakseni joltakin vanhemmalta henkilöltä saamansa ohjeen mukaisesti): "Tehkää rohkeasti syntiä!" Tarkoitus oli varottaa liiallisesta varovaisuudesta elämän suhteen. Toisella kertaa tuomasmessussa sen alkuaikoina Anna-Maija kertoi juuri saamastaan näystä, jossa oli muistaakseni elämän puu. Virsi 525 oli pitkään lempivirteni, ja monissa muissakin virsisanoituksissa tunnistaa helposti Anna-Maijan ajatusmaailman.   

Omien iäkkäiden vanhempien kanssa tulee väistämättä usein puheeksi se, kuinka he eivät tiedä, kuinka monta kuukautta tai vuotta on edessä, kumpi lähtee ensin tai millaisia ovat viimeiset päivät. Onneksi asioista voi puhua eikä aihe heitä ahdista - he tietävät, kenen turvissa ja mihin ovat menossa. Vaikeampaa on niillä ystävillä, joiden vanhemmat kieltäytyvät keskustelemasta koko aiheesta.  

Kukaan ei tiedä elämänsä pituutta. Useimmiten lähtö on läheisillekin yllätys, jopa silloin, kun se on ollut odotettavissa. Pitäisi osata elää elämänsä oikein, niin että on valmis aikanaan lähtemään, tapahtuipa se milloin tahansa.