Kävin eilen teattertissa pitkästä aikaa. Opiskeluaikaisten ystävien tapaamisen osana oli Sylvi ja Anita -näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa. Se olikin ainoa osa tapaamisesta, johon pääsin mukaan, sillä meillä oli lauantaina työpäivä.

Arvelin jo etukäteen, että olemme teatteriyleisön nuorimpia. Niin kävikin. Kekkosen aikalaiset, joita näytelmä kenties eniten kiinnostaa, ovat pääosin jo eläkeiässä. Me olemme eläneet lapsuutemme ja nuoruutemme Kekkosen aikaan, joten jonkinlainen käsitys Suomen 1960- ja 1970-lukujen sisäpolitiikasta on meilläkin. Niinpä oli mielenkiintoista palata tuon ajan asioihin. Täytyy tunnustaa, että kotiin palattua piti tarkistaa muutama fakta presidentinvaaleista omien muistikuvien varmistamiseksi. 

Eeva-Liisa Haimelin Sylvi Kekkosena ja Heidi Herala Anita Hallamana olivat loistavia. Ihmeen hyvin oli Panu Rajala osannut roolit sanoittaa. Kummankin pääosan esittäjän olemus vaikutti hyvin uskottavasti esikuvaltaan ja oli kerrassaan nautittavaa katsottavaa. Neljää henkilöä koskettanut ihmissuhdedraama oli aikansa varjeltu mutta melko laajasti tiedossa ollut salaisuus. Kolmantena näyttelijänä ollut tanssija Ville Sormunen suoriutui useista rooleistaan myös hyvin. Hauskin kohta hänen osuudessaan oli Kekkosen herkkyyttä kuvannut balettitossutanssi. Hämmästyin jonkin verran, kun nettisivuilta esityksen jälkeen huomasin, että näytelmän on käsikirjoittanut Panu Rajala. Minulla taisi olla aika rajoittunut käsitys hänen kirjoittajanlaadustaan. Käsiohjelmaa ei harmi kyllä tullut mieleen ostaa.

*** 
Meidän vuosikymmenten ikäinen ystäväpiirimme, josta suurin osa oli siis teatterissa eilen,  on suuri kiitollisuuden aihe. Se syntyi opiskelujen alussa, monien osalta heti ensimmäisinä päivinä, kun fuksiluennolla psykologi kehotti tutustumaan viereiseen opiskelijaan, että olisi edes yksi tuttu vieraassa kaupungissa... Hajaannuttuaan opiskeluajan jälkeen eri puolille Suomea ystäväjoukko on kokenut monenlaista elämässään. Itse kunkin erilaisista vaiheista on uskollisesti ja rehellisesti raportoinut kiertokirje, vihko(pino), joka on kiertänyt kaikki nämä vuodet toiselta toiselle. Yksi kierros kestää noin puolitoista vuotta, ja sinä aikana ehtiikin jo tapahtua jos jotakin. Osa on perheellistynyt, osa elänyt yksin. Joitakin elämä on vienyt välillä kauas, jotkut ovat hankkiutuneet lähelle omia kotikontujaan. On ollut iloja ja suruja. Elämä on koskettavaa, tapahtuipa omasta mielestä paljon tai vähän.   

Vanhojen ystävien kanssa on jotenkin turvallista ja rauhoittavaa keskutella, heille kun ei tarvitse paljon  selittää. Heillä on perspektiiviä koko ystävyyden ajalta (meillä siis yli 30 vuotta) asettaa kuulumiset ja tapamme ilmaista asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Tunnemme myös jonkin verran toistemme sukuja ja perheitä. Tavatessa jatketaan siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Kiitos, ystävät!