Kaikki muuttuu nopeasti. Maailma on nyt ihan erilainen kuin vielä vuosi sitten. Maiden ja kansojen välit ovat asettuneet toisenlaisiin asetelmiin. Suomi on muuttunut myös sisältä päin. Suomalaisten elämäntapa on ihan erilainen kuin nuoruudessani ja lapsuudessani. Arkipäivä on mullistunut monella tavalla. Nykylapset olisivat hukassa muutaman vuosikymmenen takaisessa kotimaassa. Minä olen itsekin muuttunut. Tuskin tunnistaisin nykyistä itseäni, jos saisin vaikkapa murrosikäisenä itsenäni kurkistaa nykypäivään. 

Äsken kävelyllä käydessäni huomasin muutoksia lähiympäristössä. Pienen metsikön taakse on ryhdytty rakentamaan uutta kerrostaloa entisten talojen parkkipaikan tilalle. Rakennustyömaa näkyy työhuoneeni ikkunasta, kun ei puissa ole lehtiä. Toinen metsikkö kauempana oli putsattu risuista ja taimista niin perusteellisesti, että se näytti aivan erilaiselta. Luonnonmetsästä tuli hoidettu metsä, melkein puisto.

Vanhenemisensa huomaa siitä(kin), että muistaa ympäristöä katsellessaan, mitä siinä oli ennen. 

Mikä ei muutu? Se että vanhenemme. Se että kaipaamme ja tarvitsemme toisia ihmisiä. Se että etsimme elämäämme riittävästi pysyvyyttä ja jonkinlaisen selityksen sille, että olemme täällä maan päällä ihmettelemässä.